Kirjoittanut Maija Pentikäinen-Laine
Kiirehdin matkalaukkuani vetäen matkakeskukseen ja ehdinkin onneksi ajoissa, vaikka matkalle lähdölleni kasaantui kaikenlaisia hidasteita. Pyyhin kosteutta otsaltani seisoessani matkustajajonossa linja-auton oven luona. Kuljettaja nosteli ensin matkalaukut tavaratilaan, kiipesi autoon ja sitten vasta alkoi matkustajien jono liikkua.
Joulunaluspäivät olivat olleet harmaita, sateisia ja vuodenaikaan nähden todella lämpimiä ja matkustajillakin näkyi olevan yllään normaalia kevyempi vaatetus.
Huomasin erään nuorehkon naisen olevan pukeutunut paksuun untuvatakkiin ja siitä huolimatta hän näytti jotenkin viluiselta. Hänen ulkonäöstään päättelin etteivät hänen sukujuurensa olleet aivan suomalaiset, mutta yhtä kaikki, ihan miellyttävältä nuorelta naiselta hän näytti.
Jonossa oli mukana myös nuori mies, joka vuorostaan oli pukeutunut ihan kesäisiin vaatteisiin, jalassakin näytti olevan vain pelkät kengät eikä sukkia ollenkaan.
Matkustan usein linja-autolla ja ajankulukseni keksin kanssamatkustajilleni elämänkertoja tai syitä, miksi juuri hän sattuu istumaan samassa autossa kanssani. Hyvin harvoin kuitenkaan juttelen kenenkään tuntemattoman kanssa, vaikka matka kestäisi monta tuntia. Joskus vain tuntuu hyvältä istua hiljaa ja olla vaikka ajattelematta mitään.
Vihdoin oli minun vuoroni maksaa matkani ja etsin itselleni sopivaa paikkaa puolityhjästä linja-autosta. Istahdin sitten auton puolivälin paikkeille ja tapani mukaan ”ojan puolelle” eli edestä katsottuna auton vasemmalle reunalle. Muut matkustajat olivat asettautuneet eri puolille autoa ja pian auto lähtikin liikkeelle. Edessä on viiden tunnin matkustus ja express –bussi ei kovin montaa pysähdystä matkan aikana tee. Etsin mukavan asennon ja katselin auton ikkunasta ulos, jossa oli jo kovin hämärää ja jota katuvalotkaan eivät paljon valaisseet.
Vaivuin ajatuksiini ja muistelin viime päivien tapahtumia. Olen ammatiltani sairaanhoitaja ja työskentelen suuren sairaalan synnyttäneiden osastolla ja pidän työstäni paljon. Flunssakauden jo alettua ennen joulua jouduin tekemään ylimääräisiä työvuoroja ja viimeiseen asti oli epäselvää saanko joulunaikaan ollenkaan vapaapäiviä. Onnekseni sitten pari ensin sairastunutta hoitajaa ehti jo toipuakin taudistaan ja viime tipassa pääsin jouluaattona lähtemään kohti synnyinseutujani Keski – Suomeen.
Linja-auton ikkunasta ei enää näe ulos, sillä pimeys tulee todella äkkiä tähän aikaan vuodesta ja etenkin tällaisena päivänä, kun taivas on paksussa pilvessä. Kun ulkona ei ole enää mitään katsottavaa katselen autossa ympärilleni. Kanssamatkustajat ovat kaikki asettautuneet paikoilleen ja istuvat kaikki yksin. Joku näkyy lukevan kirjaa, toinen naputtelee puhelintaan, jollain näkyy olevan sukankudin käsissään ja nopeimmat ovat ehtineet jo vaipua unten maille.
Jo jonossa huomaamani nuori nainen istuu paikallaan ja hänellä on edelleen yllään paksu untuvatakki, vaikka autossa on ihan mukavan lämmin. Hän vaihtaa asentoa istuessaan vähän väliä ja näyttää jotenkin rauhattomalta. Hoitaja minussa ”herää” ja mietin, mikä naisella oikein on. En huomaa mitään hälyttävää kuitenkaan ja vaivun jälleen omiin ajatuksiini. Itse en voi linja-autossa lukea enkä tehdä käsitöitä, sillä minulle tulee helposti huono olo. Siksi kai pitkillä matkoilla viihdytän itseäni kanssamatkustajia tarkkailemalla heiltä siihen lupaa kysymättä.
Linja –auto kulkee pitkin moottoritietä, mutta jonoja ei ole, sillä suurin osa joulumatkailijoista on mennyt viimeistään edellisenä päivänä. Joitakin autoja tulee harvakseltaan vastaan, mutta muuten tiellä liikkuvia on todella vähän.
Lahden jälkeen liikenne hiljenee entisestään ja suurin osa matkustajista nukkuu tai ainakin torkkuu. Matkakeskuksessa huomaamani nuori mieskin on jättänyt puhelimensa taskuun ainakin hetkeksi, mutta hän taitaa olla nuoren naisen, kuljettajan ja minun lisäkseni ainoa, joka on kunnolla hereillä.
Linja-auto hurisee unettavasti ja itsekin olen melkein unessa, kun havahdun pieneen voihkivaan ääneen. Avaan silmäni ja katselen ympärilleni saadakseni selvää, mihin oikein havahduin. Sitten kuuluu toinen pieni voihkaisu ja nyt paikallistan äänen kuuluvan nuoren naisen kohdalta. Hän on kumarassa istuimellaan ja voihkii tuskaisen oloisesti.
Nousen paikaltani ja kävelen muutaman askeleen hänen luokseen. Kumarrun hänen puoleensa ja kysyn onko hänellä ongelmia. Hän nostaa päätään ja katsoo minua tuskainen ilme kasvoillaan ja vastaa vatsaansa koskevan. Pyydän häntä suoristamaan selkäänsä ja istumaan kunnolla, sillä asennon vaihto voi auttaa. Nainen suoristaa itseään vaivalloisesti, mutta vaipuu melkein saman tien kumaraan uudelleen voihkaisten entistä kuuluvammin.
Kohtaan kuljettajan katseen peilistä ja hän näyttää huolestuneelta. Näytän hänelle, että yritän selvittää mistä on kysymys. Kuljettaja nyökkää, painaa kaasupoljinta entistä syvempään ja auton vauhti kiihtyy.
Nainen kyyhöttää istuimellaan ja voihkii edelleen. Kyselen häneltä mihin kohtaa häneen sattuu ja hän vastaa sekä vatsan että selän olevan todella kipeän. Paljon raskaana olevia ja jo synnyttäneitä naisia nähneenä kysyn naiselta, onko mahdollista, että hän raskaana. Silloin nainen purskahtaa itkuun ja sanoo olevansa raskaana ja lapsen lasketun ajan olevan juuri tänään.
Pyydän naista kertomaan kuka hän on ja miksi ja mihin hän on nyt matkalla, vaikka synnytys oli varmaan alkanut jo ennen matkalle lähtöä. Nainen vastaa olevansa Amanda Korhonen ja olevansa matkalla kotiin Keski – Suomeen. Amanda kertoo syntyneensä Kiinassa ja hänet on adoptoitu kolmivuotiaana. Hän opiskelee eikä ole kertonut kotiväelleen olevansa raskaana. Hän sanoo lähteneensä matkalle viime hetkellä siksi, ettei halunnut joutua synnyttämään yksin. Nyt häntä huolestuttaa ehtiikö hän perille tarpeeksi ajoissa.
Kerron Amandalle olevani synnytysosastolla töissä oleva sairaanhoitaja ja kysyn saanko vähän tutkia häntä. Amanda antaa luvan ja tutkin hänen tilannettaan sen kun pystyn hiukan huojuvassa linja-autossa. Tulen siihen tulokseen, että vauva on syntymässä hyvin pian ja mielessäni vilahtelee monenlaisia ajatuksia.
Sanon Amandalle, että käyn juttelemassa kuljettajan kanssa, missä kohtaa olemme menossa ja missä olisi lähin sairaala. Kuljettaja seuraa katsellaan, kun lähestyn häntä ja kysyy, mitä on tapahtumassa. Vastaan hänelle, että kohta syntyy joulunlapsi tähän linja-autoon, jollei olla lähellä sairaalaa. Kuljettaja vastaa, että ajoimme juuri äsken Heinolan läpi, jossa olisi ollut sairaala, mutta seuraava sairaala on vasta Jyväskylässä. Matkalla on terveysasemia aika lähellä tietä, mutta niissä ei ole lääkäreitä paikalla, hän jatkaa.
Käymme pikaisen neuvottelun mitä teemme, mutta päätämme jatkaa matkaa ja toimivamme tilanteen mukaan.
Palaan Amandan luokse ja huomaan käytävää kulkiessani, että osa matkustajista on nyt hereillä ja he kurkkivat uteliaina linja-auton etuosaan päin. Amanda voihkii, läähättää ja on tuskaisen oloinen. Vilkaisen linja-auton perälle ja huomaan takapenkin olevan tyhjänä. Kysyn Amandalta jaksaisiko hän siirtyä linja-auton takaosaan ja hän lupaa yrittää. Pyydän nuorta miestä avukseni ja talutamme Amandan linja-auton takapenkille. Muutaman metrin matka sujuu hitaasti ja nyt loputkin matkustajat ovat heränneet ja seuraavat meitä ihmetellen.
Pyydän Amandaa riisumaan takkinsa ja autan häntä siinä. Nuori mies jää Amandan luokse, kun kävelen etuosaan kuljettajan luokse. Pyydän kuljettajalta mikrofonin ja kerron matkustajille, mitä on tapahtumassa. Kysyn sattuuko matkustajien joukossa olemaan ketään sairaanhoidon ammattilaista ja silloin eräs iäkkäämpi nainen ilmoittaa olevansa eläkkeellä oleva kätilö. Pyydän hänet mukaani linja-auton takaosaan ja matka jatkuu. Kuljettaja lupaa soittaa aluehälytyskeskukseen ja pyytävänsä lähettämään ambulanssin.
Teemme Amandan olon niin mukavaksi, kun pystymme. Pienessä ajassa synnytys on edennyt nopeasti ja toteamme vauvan syntyvän muutaman minuutin kuluttua. Pyydän kuljettajaa pysähtymään ensimmäiselle pysäkille tai johonkin muuhun turvalliseen kohtaan ja niin hän tekeekin.
Hetken päästä pieni tyttövauva syntyy ja parkaisee melkoisen voimakkaasti heti tultuaan maailmaan. Matkustajat ja kuljettaja taputtavat ja onnitteluja satelee sekä Amandalle että pienelle vauvalle. Vilkaisemme Anna –kätilön kanssa toisiamme ja autamme Amandaa parhaamme mukaan. Nuori mies on pitänyt Amandaa kädestä koko ajan ja hänkin vaikuttaa todella iloiselta. Tapahtumien tuoksinassa olen sentään ehtinyt kysyä nuoren miehen nimenkin ja hän on nimeltään Santeri Nieminen.
Samassa vilkkuvat jo ambulanssin valot ja ensihoitajat nousevat linja-autoon. He kysyvät meiltä synnytyksen kulusta, siirtävät Amandan ja vauvan paareille ja kantavat heidät ambulanssiin. Otettuaan henkilötietomme he lähtivät viemään Amandaa ja jouluvauvaa lähimpään sairaalaan tarkastettavaksi.
Myös Santeri lähti mukaan, sillä hänellä ei ollut kiire minnekään tiettyyn määränpäähän. Santeri sanoi ostaneensa lipun Jyväskylään, sillä siihen hänellä oli ollut riittävästi rahaa, muttei mitään syytä matkustaa sinne. Hän sanoi mieluummin olevansa avuksi Amandalle ja vauvalle ja ehkä selviänsä ihmisten joulumielen turvin vielä kotiinkin. Silloin sanoin linja-auton matkustajille, että keräämme ”kolehdin” Santerille ja niin sitten teimmekin.
Vilkutimme hyvästit Amandalle, vauvalle, Santerille ja ambulanssin henkilökunnalle ja jatkoimme matkaa kohti Keski – Suomea, mutta sillä erolla, että kokoonnumme kaikki linja-auton etuosaan ja laulamme yhdessä joululauluja. Ensimmäisenä lauluna laulamme laulun ”Jouluyö, juhlayö”.
Tämä oli jouluaatto, joka jäi kaikkien matkalla mukana olleiden mieleen, kun kukin meistä aikanaan matkasi ”omaan kaupunkiinsa” kuin Maria ja Joosef aikanaan. Mitä tapahtui Amandalle, Santerille ja tyttövauvalle onkin sitten jo toinen juttu.
Maija Pentikäinen – Laine